Ajattelen,
että laitan kurkut leikkimökin taakse
 - eikun herneet.
Haluaisin kasvattaa mangolian
ja violetin koivun.

Koita olla kolistelematta.

Pieni on kasvanut kainalooni kiinni,
jo monta päivää sitten,
röhäisenä, tulisena,
Istutaan, kävellään
yökaudet
polkuja keittiössä, olohuoneessa,
satumetsissä.
laulan hiljaa
lauluja, auttaako se.

kymmenen, yksitoista, kaksitoista ja yksi
ovat vaikeimmat tunnit
sitten jotenkin
piristyn kierolla tavalla

Televisio,
pidätkö minut hereillä,
ohjelmat ovat, en tajua,

nauhalta puutarhaa ja ruuanlaittoa.
Taskulampun valossa Tanssiaiset kirja.
Nälkä.
Potilas kainalossa välipalakeksejä.

Mietin
kuinka vähän on puhuttavaa
vaikka haluaisi sanoa
ja kun sanoo
suusta tulee vain rumia

Luen yksinhuoltajasta
jolla monivammainen yksivuotias.
Enkä enää koskaan halua valittaa mistään
(vaikka kyllä varmaan valitan)

Mietin, miltä tuntuu saada ne
diagnoosit,
helpotus, hirvitys tai molempia
ja mikä vaikutus
arkeen milläkin.

kun tietää
että sama jatkuu vielä
ensi yönäkin
ja sitä seuraavana ja sitä ja sitä

voi taivas miten sitä jaksaa

Mietin
koululaisten kuljetukset, kaverin luupiikit,
miehen selkäsäryt,
Mustikkasopan koostumuksen,
kaiken muunkin mitä pienen suuhun menee. Tuleeko ulos.
Mietin, jotta jaksan.

Päivällä on parasta kevättä
valoa
lämpöä
mutta niin on yhä pienelläkin
ollaan sisällä, syödään banaania,

Kaikki on kuitenkin melko hyvin.

Vieläkö saadaan pakkasöitä, kuulaita päiviä, luistelukelejä?
Kyllä kevät jo kutittelee mielessä; korppien soidintanssi pihan yllä, metsojen laulanta metsässä. Jotenkin höpsähtänyt olo, ostan siemenpusseja (vaikka on vanhojakin) ja herneitä vain versoja varten, lupaudun askarteluprojektiin vaikka minusta on alkanut tuntua, etten ole ollenkaan askartelija. Lupaudun myös yhteen toiseen juttuun, sellaiseen, joka vie totaalisesti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Hmm.